Olen viimein matkalla takaisin elävien kirjoihin Hämeenlinnan epätodellisesta antimaailmasta - yöelämästä. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että portsarit voivat inhimillisesti ja ilman oikeudenkäyntikuluja suorittaa maksimissaan kolme yötä putkeen töitä. Neljä yötä on sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden rajalla koikkelehtimista ja yli viiden yön putkea merkataan pääkallolla, jossa on henkselit ristissä päällä. Takanani on nyt 16 yötä, joista vain kaksi oli vapaata ovelta.
Fiilis on ollut kuin menninkäisellä: aamuvalon hiipiessä kortteleihin olen piiloutunut peiton alle ja noussut vasta iltapäivällä. Iltapäivät olen piilotellut neljän seinän sisällä vältellen ulkoilmaa parhaani mukaan. Illalla taas ilmansaasteiden värittäessä horisontin väriskaalan eri taajuuksilla olen raahautunut takaisin ovelle.
Onneksi olemme kesän kynnyksellä, jolloin auringonvalo saa paikallisten valon tarpeen täytetty ylitsevuotavasti. Käytännössä tämä näkyy epänormaalina hymyilemisenä ja sosiaalisena käytöksenä. Mikäli näin pitkän putken joutuisi talven pimeydessä tekemään, niin portieerin mielen takaisin tuomiseen tarvittaisiin melko voimakkaita sähköshokkihoitoja. Valitettavasti kuitenkin viikkojen kuluessa tässä luonnollisessa valosaasteessa ihmisten toleranssi kasvaa ja pian mikään luksimäärä ei riitä tyydyttämään hämäläisen tarpeita. Sitten alkaa taas känkkäränkkäily.
Itselläni tällainen työponnistus näkyy normaalisti käyttäytyvälle asiakkaalle vain vähän roikkuvampina silmäpusseina. Kaikki menee hyvin, kun kaikki käyttäytyy hyvin. Sen sijaan pieniä poikkeavuuksia saattaa ilmetä, kun huonostikäyttäytyviä yksilöitä tulee eteen. Onneksi työvuosien varrella olen oppinut tuntemaan itseäni, niin ennakoin nämä ongelmatilanteet normaalia herkemmin. Asiakkaan ongelmanaiheuttamistodennäköisyysprosentti voi normaalisti olla jopa 50 eli hän voi käyttäytyä loistavasti tai täsmälleen päinvastoin yhtä suurella todennäköisyydellä, mutta tässä työputkessa ongelmanaiheuttamistodennäköisyysprosentti voi olla vain 25. Tämä ovelta käännytysherkkyys on enemmänkin asiakkaan suojelemista varten. Muussa tapauksessa keltaisen lehdistön otsikoissa saattaisi olla seuraavanlaisia tekstejä: “Portsari puri asiakasta pohkeeseen” tai “Järjestyksenvalvoja pyörtyi kesken työillan. Syy liian korkeassa verenpaineessa”.
Vaikka oma työurani onkin ollut paikka paikoin aika kivikkoista ja vaikeimman kautta kulkemista, niin kyllä on paljon opittukin - nimittäin omasta itsestäni. Nyt kun hermojen kipupisteet ovat olleet yliherkässä tilassa, niin monet pienen pienet asiat saavat ne sähköttämään pulssia nostattavia viestejä aivoihin. Ovissa roikkumiset ja pelikoneiden nappuloiden liian terävät läpsimiset ovat miltei ylivoimaisia pinnan kiristäjiä. Terävät äänet saavat ajatuksen keskittämään itsensä äänilähdettä kohden, jolloin jokainen saatanan jaa-napin näpäytys sekoittaa keskittymiskyvyn. Kuinka vaikeaa se voi olla painaa nätisti sitä nappulaa? Älä pelaa niitä pelikoneita, jos hermot eivät kestä muutaman euron menetystä. Onneksi mä olen niin zen, että sain pidettyä ajatukseni itselläni.
Loppuun vielä kevennys noin kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta.
Viimeinen känninen miesasiakas oli saatu pihalle raskaan työillan päätteeksi, mutta hänellä oli kuulemma typötyhjään narikkaan jäänyt jotain. Juupaseipäs-dialogia päättyi siihen, että yritin työntää hänet ovelta kauemmaksi, että saisin ulko-oven lukkoon. Lukitsemisyrityksiä oli useita. Toiseksi viimeisellä kerralla raivohulluuden partaalla tuumasin:
- Älä laita kättä oven väliin. Kohta sattuu.
Työnsin asiakkaan kauemmaksi ja löin oven kiinni.
- AI SAATANA, kuului oven toiselta puolelta.
Asiakas oli työntänyt kätensä varoituksesta huolimatta oven ja karmin väliin. Avasin ovea sen verran, että asiakas sai kätensä irti.
- Mähän sanoin, että sattuu, sanoin kiristyneiden hampaideni välistä samalla heristäen etusormea.
Sain oven viime hetkellä kiinni, kunnes hermoni pettivät. Pompin tasajalkaa sisäpuolella ja manasin niin maan perkeleesti. Joskus vain viimeinen kiristys on liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti